maanantai 14. toukokuuta 2012

"Äitienpäiväksi luvassa aurinkoa koko maahan"

Lauantain uutisissa äitienpäiväksi luvattiin aurinkoa, ja se kyllä piti paikkansa, ainakin tässä kolkassa maata missä me asustellaan.

Meillä äitienpäivä alkoi klo 5.30.
Ja klo 6.30 kuulin kuiskauksen

"Iskä haetaan jo ne kutsuherkut!"


:) Poika vissiin piti äitienpäivää kutsuina. Ja hienot kutsut olikin! Herkkuja ja kukkia sänkyyn, myöhemmin ulos syömään. Aikaisemminkin piti lähteä, mutta otin allergialääkkeen (toi koivu on ollut ihan sietämätön!) ja sammuin ihan perin juurin. Nyt on kaapissa telfastia. Mainos oli mennyt perille, kun mies muisti että "telfast, se nukuttamaton antihistamiini". :D


Tähän sopisi varmaan kirjoittaa nyt jotain siirappia. Ja kyllähän mä noita omiani rakastan, kuin hullu puuroa.


Ja olen tästä äitidraamastani vinkunut ystävilleni jo varmaan enemmän kuin tarpeeksi...mutta jos nyt vielä kerran. Täälläkin. ;)


Tää äitinäolo...aij aij. Tää on monenmoista. Ainakin mulle. Äitiys on ollut ihanaa, mutta myös aikamoinen pettymys. Tai ei äitiys, vaan  minä äitinä! En ollutkaan sellainen kuin luulin, en lähimainkaan. Otetaan yksi kappaletta liian temperamenttista, lyhytpinnaista, huonon stressinsietokyvyn omaavaa itsekeskeistä naisihmistä ja annetaan sille kaksi lasta. Mitä siitä tulee? :)


Äidiksitulemisen jälkeen olen jaksanut vihata itseäni tuntikausia. Mutta sitten, välillä on niin puhki, ettei jaksa edes vihata. Ja sitten on vaan oltava armollinen, kun on i-h-a-n pakko. Tälläinen minä olen, eikä minusta vissiin kauhean paljon parempaa ole tulossakaan lähiaikoina. Ja siitä lähdetään.


Mun ajatusmaailmassa nää lapset on mulle ihan suunnaton lahja Jumalalta. Siksi(kin) mä haluaisin olla tosi tosi hyvä äiti. Pitkämielinen, kärsivällinen, lempeä. Sellainen jaksavainen, leikittäjä. Ja vaikka sun mitä.


Mutta vaikka pinna on lyhyt, ja kärsimättömyyttä riittää, niin silti esikoinen oli sanellut minulle tämän kortin:

"Se leikkii mun kans.
Äiti tykkää ideaparkista.
Äiti tykkää musta.
Hyvää äitienpäivää!"

Toi äiti tykkää musta merkkasi ihan kuut ja taivaat ja kaikki muutkin avaruuden kappaleet mulle. Vaikka minussa äitinä on niiiiiiiiiiiiin paljon kaikkea mistä en tykkää ja mitä tunnun olevan kyvytön muuttamaan, niin ainakin toi asia on kohdillaan. Mulle on niin tärkeetä, että noi mun ripuraput tietää että äiti tykkää. <3 Äiti tykkää aina, vaikka välillä hermoaakin. :)


P.s. Ravintolassa poika sanoi, että mä rakastan teitä. Ja toi kuopus nyt viestittää sitä rakkautta omalla kuolaisella tavallaan. Että kaikki hyvin, kaikki hyvin. :) :) :)


Onko täällä muita hermokimppuja? 
Vai jaksatteko te vääntää uhmisten kanssa pitkämielisen lempeästi päivästä toiseen? 

19 kommenttia:

  1. Täällä on yksi, joka pelkää olevansa hermokimppu... Meillä meinaan ei vielä ole varsinainen uhmaikä alkanut, joten vääntö on vasta edessä. Mutta mä olen myös melko tunteikas ja helposti ärsyyntyvä (ja usein vaikeasti tunteensa hillitsevä), joten voi olla että täällä nähdän vielä kunnon taisteluita. Mutta lohdutuksesi voin sanoa, että mulla itsellänikin on ollut hermokimppu äiti ja selvisin siitä ;) Itse asiassa loppujen lopuksi yks hienoimpia asioita, mitä koen äidiltä perinnöksi saaneeni on se, että on lupa näyttää tosi negatiivisetkin tunteet puolin ja toisin. Sitten aina kuitenkin asiat sovittiin. Tätä olen paljon miettinyt varsinkin kun välillä tuntuu, että aika moni nuori nainen (ja toki moni mieskin) on kasvatettu sellaiseen ääneen lausumattomaan ilmapiiriin, ettei negatiivisia tunteita ole hyvä näyttää. Erityisesti parisuhteessa sitten koetaan, ettei kerta kaikkiaan osata kertoa toiselle jos on vaikka loukkaantunut ja ollaan ihan lukossa. Joten muista, että hermokimppu-äiti on siinä mielesä loistoäiti! :D Vaikka toki meillä ylitunteellisilla on omat haasteemme sitten sillä tunteiden hillitsemispuolella. Ja sitten pakko vielä todeta, että tuo rakennusurakka on varmasti ollut omiaan lyömään oman ison panoksensa sun pinnan pituuteen. Kukaan ei jaksa olla kärsivällinen uhmiksen kanssa, jos muutenkin koko ajan pinnistelee jaksamisensa äärirajoilla. Tuli nyt vähän pitkänpuoleinen kommentti, mutta osui vaan postauksesi niihin ajatuksiin, joita on pyörinyt omassakin mielessä :D

    VastaaPoista
  2. Hermokimppu ilmoittautuu :)
    Ihania kuvia ja tunnelmia - ja niin tuttuja ajatuksia äitiydestä. Kiitos eka kommentoija Veeralle mahtavasta kannustuspuheesta kaikille meille temperamenttisille äideille ja tyttärille <3

    VastaaPoista
  3. Voi Mimmu. Ei me muutkaan jakseta. Itsekkin olen usein ystävieni kanssa puhunut siitä kuinka välillä tulee hermostuttua lapselle ja sitten kaduttaa. Ne lapset osaavat vain aina vetää siitä oikeasta narusta silloin kun on kaikkein väsynein. Onneksi ne lapset silti tietää että äiti rakastaa. Ja on niitä hyviä hetkiäkin paljon lasten kanssa.
    Voimia sinulle siihen arvokkaaseen tehtävään minkä jumala on sinulle suonut. Kyllä Jumala tietää kenelle lapsia siunaa ja ketkä siitä tehtävästä suoriutuu :)
    Tykkään blogistsi erityisesti koska oet sinä niin avoin ja vilpitön!

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommenteista! Ja ihanaa että muitakin tunnepitoisia ja temperamenttisia äitejä löytyy. :)

    Mun äiti on ollut maailman pitkämielisin, ja siihen kai itseäni usein vertaan. Sillä ei ole mennyt hermot melkein millään. Kääntöpuolena siinä on kyllä ollut tuo tunteiden patoaminen ja tuo ilmapiiri mistä Veera puhui. Että kiitos vaan siitä kommentista, että hermokimppuäidit on hyviä äitejä! :D Ja mä oon kanssa koittanut olla kovin avoin lapsille, että tää on tämmöistä: äiti suuttuu, mutta sit taas leppyy, ja osaa pyytää myös anteeksi, ja asioista voidaan puhua ihan suoraan. :)

    Ja Sanna, niin naulan kantaan toi että lapset osaa tehdä just ne "oikeat" temput kun ne aistii, että äiti on väsynyt. Niillä ei taida olla lainkaan itsesuojeluvaistoa! :D

    Onkohan se jotain sellasta madonna-kuvaakin se ajatus, että äidin kuuluu olla aina tasainen, hillitty, rauhallinen, seesteinen ja lempeä? Tulee vaan se Maria-ikoni tosta mieleeni. :)

    VastaaPoista
  5. Mimmu, ihana blogi! :)

    Ja aivan mainioita kommentoijia täällä käy myös, joiden ajatuksia komppaan vaikken itse vielä äitiydestä tiedä tuon taivaallista muuta kuin sivusta katselijana.

    VastaaPoista
  6. Voi hitsi, tätä enemmän mä tahtoisin tutustua suhun! Ihan samoja ajatuksia tuosta äitiydestä ja varsinki sen surkeudesta omalla kohdalla...:)
    Että jos saat sen sähköpostin jossain vaihees, niin yritän saada sulle tosiaan mailia aikaan. :)

    Fanni80

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, taas se jäi tekemättä vaikka lupasin! Nyt mä koitan ihan oikeesti saada sen aikaiseksi vielä tämän viikon puolella, heti ku lapset antaa rauhallisen hetken!!!

      Poista
  7. Heippa! Löysin blogisi aivan hiljattain ja tykkään kovasti! Niinpä omastani löytyy sulle haaste ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos! Mä koitan tehdä sen pian! :) Kiitos haasteesta!

      Poista
  8. Oih, niin tuttuja ajatuksia. Etenkin viimeaikoina pyörinyt kovasti mielessä millainen äiti olen ja kovasti en itseäni nyt päähän taputtaisi. Stressi, väsymys ja olematon tukivekosto ottaa veronsa. Onneksi viikon päästä parin vuoden raksaurakka helpottaa kun päästään VIHDOIN uuteen kotiin. Ja toivottavast sitten tämä stressi ja sitä myöten pinnakin pitkittyisi. Mutta on ne omat lapset vaan rakkaita ja ihania. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viikon päästä! Tosi upeeta, onnittelut!! Kannattaa varautua sellaseen pienimuotoiseen...uupumukseen sitten jossain vaiheessa, jos kuluneet kaksi vuotta on olleet raskaat. Ainakin mulla kävi niin. Siinä vaiheessa tuli päiväkoti hyväksi avuksi, kun toi esikoinen on saanut käydä siellä leikkimässä aamupäivällä muutaman tunnin, ja mä oon saanut torkkua kotona vauvan kanssa. Nyt kyllä jo helpottaa väsymyksen osalta pikkusen! Oikein paljon tsemppiä teille muuttoon ja uuteen kotiin sopeutumiseen! Onko se jo ihan valmis?

      Poista
    2. Kiitos! Uskon että uupumus tulee muuton jälkeen. Meillä lapset ovat päiväkodissa kun aloitin työt muutama kuukausi sitten. Hassua, että ollaan tässä vaiheessa, että muutto vihdoin on totta. Aina tuntunut ajatus vain kaukaiselta haaveelta. Talo on sisältäpäin oikeastaan muutamaa juttua vaille valmis. Ulkoa sitten hommaa piisaakin, niin pihassa kuin autokatos/varastossakin ;). Jos kiinnostaa niin minulla on blogi, ja voin kutsua lukijaksi jos saan s-postiosoitteesi. Tosin päivitys on jäänyt viime kuukausina, mutta enköhän aktivoidu kun pääsee sisustelemaan :D.

      Poista
  9. Kovin tuttuja tuntoja. Kolme lasta, koko ajan jotain opiskelua ja kaksi talonrakkennusprojektia viimeisen 11 vuoden aikana olisi helppo selitys, mutta samanlainen minä ehkä kuitenkin ilman niitäkin olisin. Hermot menevät joskus niin pienestä, että jälkeenpäin nolottaa. Lapset ovat kuitenkin armollisia meille vanhemmille ja vailla tietoa paremmasta:) Löysin blogisi ilokseni ja jään seurailemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, lapset on ihanan armollisia! Kiva kun tulit seurailemaan. :) Tervetuloa!

      Poista
  10. En todellakaan jaksa!!! Tänääkin olen muutaman kerran jo menettänyt malttini. Meillä on nämä kaksi termiittiä, joilta ei tekeminen lopu, vaikka yritän kuinka perässä juosta ja siivota...
    Ja just noi mä tykkään/rakasta sua, saa itseni miettimään, että tulikohan taas turhaan huudettua... mutta niinhän me kaikki varmaan tehdään:)

    Aivan ihania kuvia, ja ei niitä pikkuisia saa paikallaan pysymään, mutta sehän on sitä elämää :)

    Mulla olis pieni haaste sulle ;)

    Mulla olis pieni haaste sulle ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mulla on haasteita jäänyt vähän rästiin, täytyy koittaa ehtiä! :)

      Poista
  11. Haastoin sut :) http://lurus-blanket.blogspot.com/2012/05/kysymyksia-kysymyksia-mutta-loytyyko.html?showComment=1338217928979#c105636696012362264 täällä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Täytyypi koittaa ehtiä tarttua haasteeseen! :)

      Poista