maanantai 23. heinäkuuta 2012

Lapsuudenkoti

Miekkonen oli muutaman päivän purjehtimassa kavereidensa kanssa, ja minä lähdin lasten kanssa siksi aikaa kotikonnuilleni. Vein lapset omaan lapsuudenkotiini, ja mentiin äitini ja lasten kanssa kotipuutarhaan retkelle. Voi miten oli ihana tallustella lapsuuden nurmikoilla! Paikka tuntui vieläkin tutulta ja rakkaalta. Ei liene yllättävää, kun siellä asuin koko lapsuuteni. :)

Tyttö kävelemässä tuttua pihatietä, minun vanha myssy päässä nostalgiaa lisäämässä. :D




Aidan takana häämöttää puutarha, lapsuuteni suosikkileikkipaikka:


Ja puutarhassa jättiläiskoivu, joka toivottavasti pysyy pystyssä vielä pitkään! Tuntuu hassulta ajatella, miten monta sukupolvea sukuani tuo koivu on jo nähnyt. (Tai olisi nähnyt, jos puut voisivat jotain nähdä...ehkä pitäisi sanoa sama toisinpäin; miten monta sukupolvea on nähnyt tuon puun!) Kumpareen alla jossa tuo jättiläiskoivu kasvaa on maakellari. Sinne oli pääsy ankarasti kielletty kun olin pieni. Pakkohan sinne sitten oli mennä, kuolemaa uhmaamaan. :D Vanhempani pelkäsivät että vanha kellari sortuu niskaan. Eipäs sortunutkaan!


Pala menneisyyttä:


Uuden aidan taakse on jätetty vanha portti joka on jököttänyt tuossa ainakin minun lapsuuteni, ja varmasti paljon kauemminkin. Kiva kun sitä ei ole purettu pois!


Puutarhassa oli lapsuudessani kymmeniä omenapuita. Kesän lopussa kerättiin koko perhe saaveittain omenoita, isä ja äiti varasivat ajan jostakin mehuasemalta, ja menivät sinne tekemään omenamehua. Ja sitä lipitettiin sitten koko vuosi. :)

Tämä omenapuu oli minun ja sisarusteni ehdoton suosikki:


Pikkupuu nimeltään. :) Se oli pienin kaikista puista, mutta siinä oli ehdottomasti herkullisimmat omenat! Ja on edelleen. En tiedä mitä lajiketta se on, mutta vastaavia en ole muualta saanut. :P
Kerroin pojalle, että "näissä puissa äiti kiipeili pienenä tyttönä", ja pitihän sitä sitten pojankin koittaa. 


Keinu, joka hankittiin minulle 80-luvun alkupuolella. Kokeilin varovasti, ja se kantoi yhä.


Tähän koivuun en pienenä koskaan kiivennyt, vaikka kaikki muut puut kolusinkin moneen otteeseen.




Kerroin pojalle, että tästä luukusta vieritettiin perunat alas kellariin syksyisin. Perunannosto oli mukavaa puuhaa, ämpäri täyttyi aina nopeasti! Toisin kuin viinimarjojen poimiminen. Sitä vihasin...


Ja tuonne alas kellariin ne potut sitten vierivät, suoraan suureen laariin:


Kotitalo edestäpäin:


Tästä luukusta taas pääsi pujahtamaan talon alle seikkailemaan. Se oli jännittävää! Jotta neljäsataa neliöisen talon alle ei olisi eksynyt sokkeloihin, otimme serkkuni kanssa lankakerän ja sidoimme langanpään tuohon lähtöluukulle kiinni. Sitten voitiin huoletta liikuskella talon alle, kun löydettiin langan avulla reitti takaisin. Joissakin kohdin piti ryömiä, mutta muistan, että pienenä paikoitellen saattoi jopa kävellä suorassa talon alla! Siellä oli kivaa siihen asti, kun törmäsimme kissan luurankoon. :/ 
Sitten tuli kiire hämärästä talon alta takaisin päivänvaloon...

Luhtirakennuksen katolla olevalla vellikellolla kutsuttiin ihmiset pelloilta ja pihalta syömään. Ei tosin enää minun aikanani.





"Porttitien", eli pihatien päässä on tien molemmin puolin tuollaiset korkeat kivipaasit:


Niiden päälle kiipesin pienenä istumaan, ja laulaa loilotin kaikenlaisia renkutuksia kylätietä pitkin meneville ihmisille. Todennäköisesti huutelin välillä myös puolihulluja kommentteja.....


Oli kiva viedä omat lapset tutustumaan juuriinsa ja esitellä paikkoja, joissa on itse pienenä leikkinyt ja jotka ovat olleet tärkeitä. Luulin, että siellä olisi tullut haikeampikin olo, mutta ei. Tai no, olihan se vähän haikeeta, ja isää tuli siellä vähän ikävä. Mutta ei tuonne koe kuitenkaan enää kuuluvansa, kun on oma perhe ja oma tupa. Mutta muistot sinne kuuluu, ja niihin on kiva aina joskus mennä vaeltamaan. Jaffapullokori kesäisin kellarinrapussa, lystikoppi, riihenmäki, tunturimäki, huvikumpu, luhti, leikkimökki, makasiini, navetta... Elämä on hassua. Se viilettää niin kauheeta vauhtia!!

11 kommenttia:

  1. Ihana postaus!:) juurilleen on aina kiva palata, vähintään muistelemaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Ja jotenkin sen merkitys tuntuu vielä korostuneen entisestään, kun vie sinne uusia polvia. :)

      Poista
  2. Oletpa saannut viettää lapsuutesi aivan ihanassa talossa ja pihapiirissä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, sain kyllä. :) Siellä oli tilaa riehua. :)

      Poista
  3. Ja nyt munkin tuli appiukkoa kamala ikävä! Mulla lyhyempi kokemus, mutta hurjasti muistoja tuosta maisemasta myös!

    VastaaPoista
  4. Melkoinen lapsuudenkoti, muistojen meri.. toi talon alla hiippailu kuulostaa niin jännältä.. Kuka siellä nyt asuu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siellä asuu sakki dementikkoja. :) Äiti ja isä muutti tosta pois jokunen vuosi sitten, sen jälkeen siinä asui mun veli perheineen, ja nyt siinä on mun veljien perustama dementiakoti. Sisältä talo on siis ihan toinen kuin mun lapsuudessa.

      Poista
  5. Ihana postaus... Tuli omiakin lapsuusmuistoja mieleen vaikka en ihan noin idyllissä lapsuuttani oo viettänykään vaan vähän semmosessa "maalaislähiössä". Mutta ilmeisesti toi ohikulkijoille laulaminen ja törkeily on yleistä... Me lauletiin ohi kulkeville autoille ison tien varressa kasvavassa puussa omaa versiotamme "Visulahdesta"... Tyttö on ekassa kuvassa ihan äitinsä:)
    -Anna

    VastaaPoista
  6. On sulla kyllä ollut ihanat lapsuusmaisemat! <3

    VastaaPoista